Riitta Urpo, keväällä 2011

Liike

Aiheiden käsittelyni on kaksijakoista. Erityisesti eläinten osalta korostan usein vuorotellen niiden havaitun luonteen kahta ääripäätä: kineettistä, abstrahoitua liikettä ja toisaalta pysähtyneisyyttä ja introspektiivista, sisäänpäin kääntynyttä katsetta. Kineettisten teosten osalta pyrin lähestymään eläintä sitä kautta joka katsojan kokemana on niiden ominta itseä, kevyttä loikkaa, ruohikossa vaanimista tai ilmassa syöksähtelyä ja pyrähtelyä kuvattavasta kohteesta riippuen. Tavoittelen hetkeä jolloin eläimestä tulee havainnon kannalta eniten sitä mitä se perimmältään mielikuvituksessamme on; vauhtia, soreaa ketteryyttä, voimaa. Ihanteellisesti kokija voi hetkeksi kadottaa itsensä tunteeseen ja samaistua fyysisesti liikkeeseen, varastaa kohteelta sen voiman ja vauhdin ja kuvitellun huolettomuuden. Katsoja voi hetkeksi unohtaa oman kehollisuutensa ja elää udelleen lapsuutensa mielikuvitusleikin kaltaisen pelin: mikä eläin olisit jos voisit olla ihan mikä tahansa? Aikuinenkin voi luopua hetkeksi omasta minuudestaan ja vaihtaa paikkaa abstraktion avulla elementaalisemmin lähestyttäväksi tehdyn kohteen kanssa, muiden huomaamatta, oman mielensä sisällä.

Tällä tavoin kuvattavien kohteiden osalta kyse ei ole niinkään minkään yksittäisen kauriin tai ketun kuvaamisesta, sen erityiset piirteet tavoittaen, vaan tietynlaisen arkkityyppisen metaeläimen tavoittamisesta; kohteen joka on kohteen takana. Nämä eivät ole niitä eläimiä jotka käyskentelevät eläintarhassa rajatussa tilassa, aina katseen tavoitettavissa ja muodoltaan hitaasti tarkasteltavissa. Nämä eläimet nähdään aaveina heinikossa, varjoina puiden lomassa ja lehvästössä tai salamaniskuina silmäkulmassa, kauhun herättämän adrenaliinipurkauksen säestämänä mutkittelevan autotien laidassa. Näihin vieraisiin olioihin ei katsojalla ole valtaa eikä suojaavaa etäisyyttä. Jos ne haluaa tauluna kokea, ne vaativat häneltä samankaltaista uhrausta ja hetkellistä itsemääräämisoikeudesta luopumista, tosin aavistuksen simuloituna, kuin ne herättävät luonnossa yllätyksellisyydellään ja välittömyydellään. Täysi tasapaino ja itsensä hallinta hankaloittaa spontaanin reaktion heräämistä, joten katsojan on tietoisesti tai tiedostamatta tehtävä särö omaan itseriittoisuuteensa. Maalauksen tehtäväksi jää tällöin houkutella hänet se tekemään.

Nämä verrattain kineettiset teokset liikkuvat jossain abstraktion ja representaation ääripäiden hämyisessä välimaastossa. Värit ja siveltimenvedot, valot ja varjot tavoittelevat niissä yhtä lailla ellei enemmän kohteen herättämiä tunnelmia ja välähdyksenomaisia mielikuvia kuin sen mitattavaa ja luokiteltavaa visuaalista hahmoa. Kun rikkoo kuvassa eläimen ulkokuoren, pinta hajoaa, tausta katoaa, kasvot sumenevat ja detaljit häipyvät; mikä on silloin se jokin mitä eläimestä jää jäljelle? Ehkä tässä piilee osittainen vihje siitä mikä tämän kaltaisessa eläinten maalaamisessa viehättää: vierauden tarjoama mahdollisuus samaistumiseen puhtaasti fyysisellä tasolla, mahdollisuus tuntea asioita välittömästi nahoissaan, ilman empatiaa ja kohteen harhaanjohtavaa inhimillistämistä.

Maksun aika / pysähtyneisyys

Eläinten kuvaamisessa toinen puoleensavetävä ääripää on pysähtyneisyyden hetkien tavoittaminen. Niiden tilanteiden vangitseminen joissa on mahdollista löytää yksittäisistä tilanteista jotain yleismaailmallista elollisten olentojen tuntemuksien välillä. Antropomorfisoinnin välttäminen on näissä teoksissa vaikeampaa, koska raja empatian ja samaistumisen välillä on hyvin kätketty eikä suostu pysymään paikallaan. Jos aiemmin käsiteltyjä tauluja karakterisoi voimakas liike, nämä sijoittuvat usein hetkeen juuri ennen tai jälkeen liikkeen.

Kuvattava tuokio voi olla vaikka yllättävä kohtaaminen: metsässä tai pellonreunassa syntyvä tilanne kun ihminen ja eläin hätkähtävät samanaikaisesti havaitessaan toisensa, molemmat katsojina ja molemmat kohteina, ja todennäköisesti molempien pikkuaivojen reaktiot ovat suurin piirtein toistensa kaltaisia. Asetelman pinta on tuolloin hetken aivan liikkumaton, samalla kun pinnan alla jännitteet kasvavat voimakkaasti ja lähestyvät räjähdysmäisesti purkautumispistettä. Seis… pysy paikallaan, hiljaa. Onko minut huomattu, juoksenko? Kohta joku liikkuu, ja lujaa, mutta sen hetki ei ole aivan vielä. Nyt katseet ovat vielä hypnoottisesti naulautuneet toisiinsa, kunnes rasahdus tai uloshengitys purkaa kerralla vieteriin varautuneen jännityksen.

Näissä kuvissa tunnelma välittyy, ei liikkeen, vaan mimesiksen ja empatian kautta. Pyrin poimimaan niissä esiin ne jopa lajiluokituksen tuolle puolen ulottuvat yleispätevät tuntemukset joihin meistä jokainen voi samaistua. Väsyneen koiran makuulle kaatuminen, uneliaan hirvenvasan kyljellään loikoilu, silmät puoliavoinna, tai peuran äkkinäinen säikähdys ilmentävät kukin tunteita jotka eivät liene kovin kaukana omistamme. Samaistuminen tapahtuu jollakin hyvin perustavanlaatuisella tasolla, eikä välttämättä edes vaadi kovin dramaattista latausta teoksessa saavuttaakseen meissä vastakaikua, kuten ajatuksissaan käyskentelevän kauriin tapauksessa. Melko banaali arkipäiväinen tapahtuma joka kuitenkin muistuttaa meitä itsestämme ja omista, jokapäiväisistä ja keskittymättä suoritetuista puuhasteluistamme.

Saadessaan kasvot kohteet rajaavat itselleen persoonallisuuden. Saadessaan historian ne liittyvät syiden ja seuraamusten maailmaan ja omaksuvat siten spesifin, erillisen fyysisyyden joka on luonteeltaan yksilöllinen ja muuta kuin kineettisten taulujen idealisoidut metaeläimet. Kohteen kasvot ja silmät ovat usein tärkeä osa näitä tauluja. Ilman niiden hienomotoriikan sävyttämää ilmeikkyyttä tunteiden vihjaaminen on paljon vaativampaa. Katsoja voi projisoida itsensä teokseen jolla on kasvot.

Näin tänään, huomenna toisin.