Eläinten kuvaamisessa toinen puoleensavetävä ääripää on pysähtyneisyyden hetkien tavoittaminen. Niiden tilanteiden vangitseminen joissa on mahdollista löytää yksittäisistä tilanteista jotain yleismaailmallista elollisten olentojen tuntemuksien välillä. Antropomorfisoinnin välttäminen on näissä teoksissa vaikeampaa, koska raja empatian ja samaistumisen välillä on hyvin kätketty eikä suostu pysymään paikallaan. Jos aiemmin käsiteltyjä tauluja karakterisoi voimakas liike, nämä sijoittuvat usein hetkeen juuri ennen tai jälkeen liikkeen.
Kuvattava tuokio voi olla vaikka yllättävä kohtaaminen: metsässä tai pellonreunassa syntyvä tilanne kun ihminen ja eläin hätkähtävät samanaikaisesti havaitessaan toisensa, molemmat katsojina ja molemmat kohteina, ja todennäköisesti molempien pikkuaivojen reaktiot ovat suurin piirtein toistensa kaltaisia. Asetelman pinta on tuolloin hetken aivan liikkumaton, samalla kun pinnan alla jännitteet kasvavat voimakkaasti ja lähestyvät räjähdysmäisesti purkautumispistettä. Seis… pysy paikallaan, hiljaa. Onko minut huomattu, juoksenko? Kohta joku liikkuu, ja lujaa, mutta sen hetki ei ole aivan vielä. Nyt katseet ovat vielä hypnoottisesti naulautuneet toisiinsa, kunnes rasahdus tai uloshengitys purkaa kerralla vieteriin varautuneen jännityksen.
Näissä kuvissa tunnelma välittyy, ei liikkeen, vaan mimesiksen ja empatian kautta. Pyrin poimimaan niissä esiin ne jopa lajiluokituksen tuolle puolen ulottuvat yleispätevät tuntemukset joihin meistä jokainen voi samaistua. Väsyneen koiran makuulle kaatuminen, uneliaan hirvenvasan kyljellään loikoilu, silmät puoliavoinna, tai peuran äkkinäinen säikähdys ilmentävät kukin tunteita jotka eivät liene kovin kaukana omistamme. Samaistuminen tapahtuu jollakin hyvin perustavanlaatuisella tasolla, eikä välttämättä edes vaadi kovin dramaattista latausta teoksessa saavuttaakseen meissä vastakaikua, kuten ajatuksissaan käyskentelevän kauriin tapauksessa. Melko banaali arkipäiväinen tapahtuma joka kuitenkin muistuttaa meitä itsestämme ja omista, jokapäiväisistä ja keskittymättä suoritetuista puuhasteluistamme.
Saadessaan kasvot kohteet rajaavat itselleen persoonallisuuden. Saadessaan historian ne liittyvät syiden ja seuraamusten maailmaan ja omaksuvat siten spesifin, erillisen fyysisyyden joka on luonteeltaan yksilöllinen ja muuta kuin kineettisten taulujen idealisoidut metaeläimet. Kohteen kasvot ja silmät ovat usein tärkeä osa näitä tauluja. Ilman niiden hienomotoriikan sävyttämää ilmeikkyyttä tunteiden vihjaaminen on paljon vaativampaa. Katsoja voi projisoida itsensä teokseen jolla on kasvot.
Näin tänään, huomenna toisin.